Kesä – Paras aika treenata vai tauon paikka?

Toukokuun helteet iskeytyivät Suomeen varkain, ja mieli hiipii väkisinkin kohti kesää ja lomia. Säiden lämmetessä treenimotivaatio saattaa toisinaan sulaa nopeammin kuin jäät siiderissä. Miten kesällä tulisi suhtautua treenaamiseen? Pitääkö wodit unohtaa ja keskittyä nauttimaan rantakeleistä ja rusketusraidoista, vai jatkaa kurinalaista ohjelmointia läpi kesän?

Kesä kestää Suomessa kahdesta viikosta kolmeen kuukauteen. Toisinaan nautimme helteistä kaksi viikkoa toukokuussa, seuraavana vuonna otetaan aurinkoa vielä syyskuun lopulla. Sitä on mahdoton ennustaa. Kesä on kuitenkin verrattaen pitkä aika olla urheilematta kokonaan. Jos pidät kokonaan taukoa säännöllisestä treenaamisesta ja voimaharjoittelusta, jalkojen lihakset alkavat surkastua jopa 1-2 viikossa, yläkropan 2-3 viikossa riippuen toki siitä, miten syöt ja liikut muuten. Näin ollen treeni kannattaa pitää rinnalla koko kesän ajan, kuitenkin niin että jättää itselleen mahdollisuuden poiketa esimerkiksi kurinalaisesta ohjelmoinnista, mikäli seksihelteet yllättävät. Jos tavoitteenasi on ensi vuoden Openeissa saada se muscle-up tai leuka, ei ehkä kannata unohtaa kaikkea treenaamista kolmeksi kuukaudeksi, tai paluu arkeen syksyllä voi olla tahmea.

Mieti, miten treenaat normaalissa arjessa. Jos treenejä kertyy viidestä kuuteen per viikko, voit hyvin keventää vaikkapa ulkomaan matkan ajan pariksi viikoksi kokonaiskuormitusta ja monipuolistaa treeniä. Jos seuraat boksin ohjelmointia tai muuta systemaattista progressiota, voit esimerkiksi yrittää tehdä voimatreenit vaikkapa open gymeissä tiivistetysti, ja täydentää sitä fiiliksen mukaan ulkoaerobisilla. Think outside the box! Lomalla ei ehkä tee mieli toteuttaa samoja rutiineja kuin arkena. Jos käyt arkisin työpäivän jälkeen klo 16.30 wodissa, riko rutiineja ja aloita päivä aamupäivän treenillä, takuuvarmaa on että saat loppupäiväksi hyvän fiiliksen nauttia lomasta. CrossFit-treeni on myös siitä kivaa, että ison osan treeneistä voit tehdä myös ulkona joko parilla välineellä tai täysin kehonpainoavusteisesti.

Itse olen toiminut niin, että jos olen seurannut tarkkaa ohjelmointia, olen laittanut sen paussille heinäkuun ajaksi jolloin muutenkin lomailen, ja ottanut itselleni ns.ohjelmointiloman. En kuitenkaan ole unohtanut CrossFittiä siksi ajaksi. Treeniä olen tehnyt saman määrän kuin arjessakin, itse asiassa aika paljon enemmänkin kun työt eivät ole olleet esteenä. Treenin suhteen olen pistänyt kunnon Tinder-vaihteen päälle ja tehnyt sekalaisia wodeja, juossut, pyöräillyt, uinut. Miltä milloinkin tuntuu pohtimatta sen enempää saanko varmasti tälle viikolle mahdutettua ylä- ja alakropan voimat, assarit, ja muut progressiot. Olen roudannut kahvakuulat ja soutulaitteen boksin edustalle ja nauttinut keleistä samalla kun hiki virtaa. Käynyt tekemässä pariwodeja ja muita hauskoja yhteishäppeningejä. Keksinyt kaverin kanssa jonkun hauska metconin, tai ottanut pyörän alle ja polkenut boksille kyykkäämään ja juomaan Noccoa aurinkotuolissa.

Yksi konkreettinen vinkkini on, että mikäli matkustat lomalla, ota ehdottomasti asiaksesi vierailla paikallisella boksilla. Tutustut todennäköisesti mahtaviin paikallisiin, ja pääset tutustumaan heidän treeniyhteisöön. Muista vieraanvaraisuus vieraillessasi; ole aina valmis maksamaan drop-in maksu niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Erityisesti suurten kaupunkien turistialueiden boksit saavat kymmenittäin yhteydenottoja päivittäin, heille drop-init ovat bisnestä. Ilmaiset tutustumiskäynnit on usein varattu paikallisille, jotka ovat liittymässä jäseniksi, ei lomailijoille. Se, että maksat kotiboksillesi kuukausimaksua ei oikeuta ilmaiseen vierailuun toisessa kaupungissa tai maassa, vaikka yhteisöllistä sakkia olemmekin.

Ulkomailla open gym -politiikka ei myöskään ole samanlainen kuin Suomessa; toiset suhtautuvat erittäin penseästi kyselyihin, että teet omaa System/TTP/ATP-ohjelmointiasi ja sinun pitäisi päästä tekemään juuri se sinun oma treenisi. Mene suosiolla kokeilemaan paikallista WODia, voi olla hauskaa nähdä miten treenit eroavat omasta boksista.

Meillä Härässä treenit jatkuvat läpi kesän, treeniaikataulu ei juurikaan muutu. Myös ohjelmointi rullaa kuten ennenkin ja treenejä tehdään paljon myös ulkona. Grilli on käytössä ja aurinkotuolit boksin edustalla aina kun säät sallivat. Ny naatitaan!

IMG_1103

-Alina

Kirjoittaja on yksi CrossFit Härän omistajista, ikuinen kesän lapsi ja wannabe madventurer.

TOP5 syyt miksi en voi osallistua Openiin… ja se yksi syy miksi osallistun

  1. Viisi viikkoa on liian pitkä aika sitoutua. Treenejä jää ainakin yksi välistä.  Aika monella osallistujalla jää joku treeni väliin; helmi-maaliskuussa flunssakausi on pahimmillaan ja saat imeskellä sinkkitabletteja ja kylpeä auringonhattu-uutteessa jos meinasit totaalisesti välttyä vaanivalta pöpöepidemialta. Mikäli et treenaa Regionals-tasolla, ei yksi tai kaksikaan väliinjäänyttä treeniä keikauta venettä ja tee kokemuksesta huonompaa. Voit ajatella sen myös näin – mikäs kivempaa kuin säästää yksi Open-herkku odottamaan vaikkapa alkukesän helteitä. Itse sairastin viime vuonna elämäni pahimman flunssan heti Open-kauden alkuun enkä tähän päivään mennessä ole päässyt nauttimaan 17.1:stä.
  2. Se maksaa 20 dollaria. Se on liikaa. – Niin, samalla rahalla saat ainakin kuusi BCAA-juomaa tai neljä keskikaljaa Kalliossa. Pari kymppiä on verrattaen pieni hinta a) lajin tukemisesta, b) yhteisöllisestä kokemuksesta, jossa pääset viralliseen oman boksisi Affiliate-tiimiin ja pääset vertailemaan tuloksiasi paitsi Katrin Tanja Davidsdottirin kanssa, myös kaikkien muiden osallistujien kesken niin Suomessa kuin muualla maailmalla ja c) niistä “bragging rightseista” joilla voit elvistellä kavereillesi osallistuneesi CrossFitin maailmanmestaruuskisojen karsintaan.
  3. Jännitän liikaa. En tykkää kilpailusta. – Jännittäminen on paskaa, mutta siihenkin on hyvä oppia, ja sitä on hyvä oppia käsittelemään. Openeissa kisaat ennen kaikkea itseäsi ja omia mielesi demoneja vastaan. Kroppaa ja mieltä on hyvä treenata myös tilanteissa, jossa panokset ovat aavistuksen isommat ja saatat olla jännittynyt. Miten rauhoitan itseni ennen treeniä? Kuinka tasaan sykettä treenissä? Hyviä oppimisoivalluksia, joista saat rakennusaineita taas jatkokehitykseesi. Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti, jos mokaat, etkä olekaan “niin hyvä kuin ajattelit”, so what? Pettymyksien käsittely on yhtä lailla opettavaista omalle nupille. Sitä paitsi, haluatko oikeasti jättää väliin sen yhden treenin, jossa kerrankin ei tarvitse itse laskea toistoja?
  4. En osaa muscle-uppia/tuplia/burpeita. – Joka treenin voit tehdä skaalattuna, niin että teet juuri sinulle sopivimman skaalauksen ja saat hyvän ja toimivan treenin itsellesi. Tilastot kertovat, että vuosittain lukuisat ihmiset saavat ensimmäiset muscle-uppinsa openeissa. Ei kannata jättää koittamatta!
  5. En ole vielä tarpeeksi hyvässä kunnossa, jos treenaan tarpeeksi tämän vuoden ja osallistun sitten ensi vuonna. – Nyt et ole menossa tekemään Olympia-suoritusta, vaan olet tekemässä treenejä, joista saat itsellesi kehityksen mittareita ja benchmarkeja tulevaisuutta varten. Useat Open-lajit uusitaan vuoden aikana ja myöhemminkin, ja mikä olisikaan parempi fiilis, kuin peitota oma aika parin kuukauden takaa.

Ihanaa. Kohta on edessä se aika vuodesta, kun perjantai-aamuisin saa herätä avaamaan kännykän tärisevin kätösin ja jännittämään, minkä perkeleen lajin Castro on kiusaksemme tällä kertaa luonut. Tuleeko niitä dumppeleita vai mennäänkö tänä vuonna kahvakuulilla? Mitenhän lajia kannattaa lähteä tekemään, teenkö höntsäilynä ensin vai heti suoraan all out? Lämmittelenkö rauhallisesti vai vedänkö keuhkot auki? Laitanko nostokengät vai pitäisikö mennä Nanoilla? Saakohan leuat putkeen vai pitääkö ne pilkkoa? Menisipä tuplat nyt edes tämän yhden kerran!

Jännitys kilpistyy lauantaiaamuun, kun kaurapuuroa ei meinaa saada aamupalalla alas ja tekisi mieli jo juosta boksille ja saada se hiton treeni pois alta. Saavut boksille, ihmisiä pörrää joka puolella. Milloin mun heat alkaa? Pakko käydä pissalla heti.

Urheilijat valmiina? Tuomarit valmiina?

Kello piipittää… Kämmenet hikoa… Missä mankkuämpäri…. Jaloissa tuntuu heikotus… Nopea vilkaisu treenikaveriin… Silmänisku… Jes, kohta se on menoa…

3…2…1….

Se fiilis.

-Alina

Lue aikaisempi postaus siitä, mistä Openeissa on kyse.

Kirjoittaja on yksi CrossFit Härän omistajista, osallistuu kolmatta kertaa Openeihiin ja toivoo lajeihin takaperinburpeita sekä jerkin ykkösmaksimia. Härässä lauantait muuttuvat “Super Saturdayksi”, kun koko päivä on pyhitetty Open-treenille. Mukaan mahtuvat niin tosissaan jännittävät kuin leikkimielisesti skaalaavatkin.

2DE_2722

Ilmeesi kun tuomari huutaa sulle, ettei noista polvisuojista ole maastavedoissa mitään hyötyä.

Itseinhoisen jumppakanan matka itseään arvostavaksi urheilijaksi

Olen aina ollut ns. perusmuija. Aina hieman tyytymätön kroppaani ja pyrkinyt korjaamaan tilannetta pikadieeteillä. Ne ovat vaihdelleet ”jätän sokerin viikoksi”-ideoista ”oispa rahkaa”-tyylin maaniseen karppaukseen, jossa leipä oli arkkiviholliseni ja pastaa pidin saatanan keksintönä. Ruokavalioni koostui salaatista niin lounaalla kuin illallisellakin. Jumppasin apinan raivolla 5-6 kertaa viikossa, koska ”oli pakko” ja toivoin pysyväni laihana. Karkkipussi viikonloppuna tai pitkäksi venyneet siiderinousut aiheuttivat jäätävän morkkiksen, ja maanantaisin poljin spinning-pyörää kovempaa kuin Lance Armstrong doping-höyryissä. Motivaatio liikuntaan tuli lähes puhtaasti siis siitä, että halusin näyttää tietynlaiselta.

Aloitin CrossFitin äitiyslomalla. Kun aloitin lajin, oli mediassa paljon puhetta kovan intensiteetin treeneistä. Puhuttiin HIIT-treeneistä ja boot campeista, 20 minuutin rykäys polttaisi enemmän kaloreita kuin 1,5 h lenkki. Tähän junaan oli hypättävä! Käsi ylös muuten kaikki te, jotka olette rakastuneet CrossFittiin juuri sen intensiteetin vuoksi, ja ajatelleet, että tässäpä oiva laji laihdutukseen? Jep, sama täällä. Eikä siinäkään mitään vikaa ole, jos haluaa laihtua. CrossFit voi olla siihenkin juuri oikea lajivalinta. Vähänpä tiesin kuitenkaan silloin, että oma suhtautumiseni kalorinkulutukseen ja ruokailuun oli menossa mullistavalla tavalla uusiksi.

Jokainen mutsi tietää, kuinka vauvavuotena aikataulut univeloissa hämärtyvät, ja itselläni sen myötä kärsi myös ruokarutiinit. Työelämässä olin syönyt sentään poikkeuksetta sen köykäisen salaatin, nyt kotona ollessani en jaksanutkaan usein kokata erillistä lounasta yksin itselleni vaan vedin leipälinjaa. Oltermannia ja oivariinia kului pari kiloa viikossa. Arkisin odottelin, että mies pääsee töistä, ojensin vauvan hänelle ja juoksin treeneihin. CrossFitistä tulikin melkoinen henkireikä vauvavuoteen. Sain tunnin omaa aikaa ja samalla ylläpidin kuntoa. Imetystissit ja burpeet eivät aina olleet voittava kombo, mutta liikkeitä oli onneksi helppo skaalata oman kunnon mukaan. Välillä vähän ihmetytti, että treeneissä ei oikein saanut itsestä irti mitään ja energiatasot olivat nollassa, mutta ajattelin että tällä jos jollain pääsen raskauskiloista eroon. Vähän yli puolen vuoden harrastamisen jälkeen aloin herätä siihen totuuteen, etten saanut juurikaan lisättyä romua tankoon, vaan vedin edelleen rinnalle 30kg:lla siinä, missä samalla alkeiskurssilla ollut kaveri veti tuplasti isommilla.

Ravintoasioista puhutaan CrossFitin yhteydessä paljon. CrossFit yhdistetään varsinkin isossa maailmassa usein paleoruokavalioon. Paleossa on kyse siitä, että syöt luolamiehen tavoin; jätetään prosessoidut tuotteet vähemmälle ja keskitytään lihaan, kasviksiin, pähkinöihin ja siemeniin. Minulla nousee karvat pystyyn kaikesta aivopesusta, ja olen aktiivisesti pyrkinyt välttämään puhumasta CrossFitin yhteydessä jostakin tietystä ruokavaliosta. Sen sijaan painotan nykyään, kuinka tärkeää on yksinkertaisesti SYÖDÄ ja syödä pääosin hyvin. Jos harrastat CrossFittiä, kulutat aika paljon ja tällöin täytyy huolehtia riittävästä ravinnonsaannista. CrossFit ja bikinifitness-dieetti eivät välttämättä toimi, jos aikeena on nostaa kyykyn ykkösmaksimia tai vetää Fran alle neljän minuutin. Jos taas tavoitteena on näyttää hoikalta ja pitää rasvat minimissä, täytyy ehkä hyväksyä, etteivät voimatasot nouse.

Yhtä oikeaa tapaa syödä tuskin on, tärkeintä on syödä itselle sopivalla tavalla. Gluteenia, maitoa, sokeria tai hiilareita voi jokainen vältellä itselleen sopivaksi toteamallaan tavalla. Tähän rinnalle kannattaa kuitenkin ottaa pohdintaan ne omat tavoitteet- haluanko nostaa voimatasojani, kasvattaa lihaksiani, pitää rasvaprosentin alhaisena vai juosta maratonin? Haluanko näyttää mahdollisimman laihalta vai haluanko olla vahva, ketterä ja nopea? Vai peräti molempia?

Jossain vaiheessa harrastuksestani tuli tavoitteellisempaa ja sen myötä ravintoasiat tulivat ensimmäisen kerran tarkastelun kohteeksi. Valmentajani kanssa kävimme läpi ruokailuni ja viesti oli selvä – jos halusin kehittyä ja saada lisää voimaa sekä nostaa enemmän kuin sen 30kg, oli ruuan määrän yksinkertaisesti lisäännyttävä. Erityisesti proteiinin määrä oli saatava nousujohteiseksi, ja hyvien hiilihydraattien saannista ennen treeniä tuli huolehtia tarkemmin. Pasta ja peruna eivät olleetkaan saatanan houkuttimia, eikä satunnaisesta leffakarkkipussista tarvinnut kokea henkistä krapulaa.

Tänä päivänä olen harrastanut CrossFittiä melkein neljä vuotta. Tavoitteena minulla on kehittyä tasaisesti voiman, koneen ja tekniikan kannalta. 4-vuotias poika ja vaativa päivätyö kuitenkin verottavat arkea ja ajankäyttöä sen verran, etten pysty treenaamaan ihan niin paljon kuin aidosti haluaisin. Tähän elämäntilanteeseen on siis turha haaveilla Games-urheilijan tasosta. Nautin elämästä, treenistä ja ruuasta parhaani mukaan. Painan enemmän kuin miesmuistiin mutta ylpeilen leveillä olkapäilläni, 50kg snatch-enkallani ja sillä, että kykenen nykyään kiipeämään köyttä tai vetämään leukoja. Arvostan vartaloani myös enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen hirvittävän ylpeä siitä, mihin kroppani pystyy. En mahdu vanhoihin vaatteisiini ja Zaran tai COSin vaatteet näyttävät päälläni hirveiltä, mutta yritän olla murehtimatta siitä. Olen mieluummin vahva kuin katalogimallin näköinen. Myös tavoitteeni treenin suhteen ovat muuttuneet; tahdon jatkuvasti olla voimakkaampi, nopeampi, taitavampi. En laihempi, kiinteämpi tai terhakkaampi. Hyvä itsetunto on tullut oheistuotteena lajin myötä, kannan kroppani itsevarmemmin ja sen varmasti myös näkee. Kun elämäntavat ovat muuten suht terveelliset, en jaksa stressata lillukanvarsista.

Ja mitä kuuluu sille jumppakanalle, joka aikoinaan toivoi laihtuvansa CrossFitin myötä? Raskauskilot muuttuivat lihaksiksi ja painon lisäksi sain itselleni monta uutta ystävää. Treenit erosivat aiemmin ahkeraan käymistäni ryhmäliikuntatunneista juuri yhteisöllisyytensä takia. Siinä missä ennen raahasin itseäni niska-perseotteella jumppiin tai salille yksikseni puurtamaan, tuli WODista eli päivän treenistä myös päivän paras tunti – näin kavereita siinä samalla kun huusimme, tsemppasimme, nauroimme ja hikoilimme yhdessä. Itsensä ylittäminen hyvässä seurassa motivoi liikkumaan kummasti enemmän kuin unelma laihoista raajoista.

-Alina

Kirjoittaja on yksi CrossFit Härän omistajista, tavallinen treenimamma, joka haluaisi laillistaa legginsit virallisena businessvaatteena.

Vasemmalla jumppakanalla on mukava päivetys ja ns. pulkkanarut. Oikealla jumppakanalla on ryppyisempi otsa, enemmän itseironiaa ja lähes massiiviset olkapäät.

Uskallanko aloittaa CrossFitin?

Suunnittelematta sisään

Viime elokuussa eräänä lauantaina sain siskoltani viestin:
”Haluisitko kokeilla CrossFittiä? Kaverini on perustanu oman CrossFit-salin, ja en itse pääse kurssille, haluaisin kuitenkin tukea heitä.” Olin nähnyt itsekin uuden CrossFit Härän mainoksia Facebook-feedissäni ja kuntoilupäissäni tunsin laimeaa kiinnostusta lajia kohtaan. En  kuitenkaan ollut vakavissani ajatellut On Ramp -kurssille osallistumista. Päähänpistoihin taipuvaisena ihmisenä ilmoittauduin kurssille siltä istumalta.

En voi hyvällä tahdollakaan väittää itseäni urheilulliseksi ihmiseksi (tai no, ehkä nykyään jo vähän voinkin!). Minulla on aina ollut liikuntaharrastuksia, mutta olen kuulunut enemmän sellaiseen kausiliikkuja- ja lajikeräilijäporukkaan, jotka silloin tällöin aloittavat jonkun uuden harrastuksen, meuhkaavat siitä aikansa mutta antavat sen ennemmin tai myöhemmin jäädä muun elämän jalkoihin. Kuntosalilla ja perusjumpissa olen joskus nuorempana käynyt enemmänkin, mutta väliin on aina mahtunut pitkiäkin liikuntavapaita jaksoja.

Tänä keväänä olin noin puolentoista vuoden pituisen, alunperin lievästä polvivammasta (ja sittemmin puhtaasta laiskuudesta) johtuneen liikuntatauon jälkeen saanut itseni innostumaan eräästä vanhasta lempilajistani, thainyrkkeilystä.  Tällä kertaa paluu thainyrkkeilyn pariin oli tarkoitus olla pysyvä. No, ei se sitten mennytkään ihan niin – onneksi syy siihen oli kuitenkin tällä kertaa aivan uudenlainen.

Olin siis suoraan sanottuna paskahalvauksen partaalla ennen ensimmäistä CrossFit-tuntia. Olin kuullut hurjia tarinoita. Oikeastaan en ole varma, oliko kukaan edes koskaan henkilökohtaisesti kertonut minulle lajista mitään, vai pohjautuiko mielikuvani kokonaan sille maineelle, mitä CrossFit suuren yleisön silmissä nauttii. Mielikuvissani CrossFit oli pelkoa ja kunnioitusta herättävää äärimmäistä rääkkitreeniä, josta selviäisivät hengissä vain kovista kovimmat. Ja vaikka olenkin aika kova tällaiseksi syntymänössöksi, niin pehmis minussa tärisi kauhusta. Lähdin urheasti kohti tuntematonta, ja sisuskalut solmussa astuin vihdoin Härän syleilyyn.

On Ramp -kurssi: Tekniikkaa, termiviidakkoa ja kehittymisen kipinää

Ensimmäisen On Ramp -tunnin jälkeen olo oli yllättynyt ja toiveikas. Olihan treeni ollut rankka, mutta aivan erilainen kuin olin odottanut. Alkeiskurssitunnit eroavat ”oikeista” CF-treeneistä eli WODeista siten, että tekniikkaan kiinnitetään erityisen paljon huomiota ja sen hiomiseen käytetään aikaa. Ensimmäisellä tunnilla harjoittelimme kyykkyjä, jotka olivat arkkiviholliseni. Olinhan loukannut polveni aikanaan juuri Bodypump-tunnilla kyykätessä. Minua hävetti huono liikkuvuuteni ja jalkojeni surkea lihaskunto, mutta samalla huomasin ilokseni, ettei kenenkään odotettu pystyvän mihinkään tiettyyn suoritukseen. Kaikki liikkeet suoritettiin niissä raameissa, mihin kunkin kurssilaisen kroppa taipui.

16777034_10154416948935669_1856746045_o

Kurssi eteni samalla kaavalla: ensimmäisen tunnin ajan harjoittelimme yhden tai muutaman perusliikkeen tekniikkaa kokeillen samalla omalle lähtötasolle sopivia painoja, ja viimeiseksi teimme alkeiskurssille sopivaksi muokatun wodin eli treeniosion, jossa tulee hiki. Vaikka olin suurin piirtein kaikessa todella huono – tempauksia ja rinnallevetoa harjoittelin On Rampilla vain puukepillä, pystypunnerrus taisi olla ainoa liike, jonka jotenkin hiffasin jo ensikertalaisena – jäin jokaisen treenikerran jälkeen odottamaan innoissani, millaisia hommia harjoittelemme seuraavalla kerralla. Termistön suhteen luovutin heti kättelyssä, ja pakko myöntää, että vielä kolmen CrossFit-kuukauden jälkeenkin jouduin usein hakemaan oikeita nimityksiä eri liikkeille. Noin kaksi kuukautta sitten googlasin tunnin jälkeen salaa, että mitä helvettiä tuo lihaskuntotreenien yhteydessä esiintyvä RM oikein tarkoittaa.

Alkeiskurssin tekniikkapainotteinen ote onkin varmasti yksi suurimmista syistä, miksi jatkoin lajin parissa, vaikka tunsinkin kurssin aikana usein syvää toivottomuutta siitä, että olin kaikessa aluksi ihan surkea. Toinen keskeinen tekijä oli valmentajatiimi. Vaikka kuinka tunsin olevani surkimus, kukaan valkuista ei koskaan antanut aihetta tuntea, että olisi pitänyt pystyä jotenkin parempaan. Sellainen fiilis on ehkä tärkeä myöhemmin lajia harrastessa, mutta minulle oli alussa todella tärkeää saada rauhassa yrittää ja kokeilla liikkeitä ilman mitään pää punaisena vieressä karjuvaa korstoa. Tiesinhän ihan hyvin itsekin, ettei tässä olla mitään olympiatason suorittajia. Pieni ryhmäkoko mahdollisti kuitenkin sen, että jokainen kurssilainen sai jatkuvasti henkilökohtaista palautetta ja ohjausta tunnilla, ja kahden koutsin voimin vieressä oli koko ajan sen karjuvan korston sijaan ymmärtäväinen ja kannustava, lähinnä teknisiin suorituksiin puuttuva ja muuten vaan kaikin puolin tsemppaava tyyppi.

On Rampin alussa olin kuulemma sanonut yhdelle uudelle tuttavuudelle, josta sittemmin tuli nykyinen paras treenikaveri, että ”en mä oo kyl jatkamassa, mä käyn siel thainyrkkeilyssä, mut ihan kiva kokemushan tää varmaan on”. Noin kurssin puolivälissä vastaukseni oli muuttanut muotoaan tällaiseksi: ”Todellakin jatkan!”. Jokainen kurssikerta jätti jälkeensä tunteen siitä, että hei, mä haluun kokeilla tota juttua uudestaan. Jokaisella tunnilla tehtiin kuitenkin aina jotain uutta, ja niinpä kipinäkierre oli äkkiä valmis. Kurssin viimeisellä viikolla puolen vuoden jäsenyys tuntui jo selviöltä

Mitä nyt?

Syksy hujahti hirvittävällä vauhdilla ohi särkevien käsien ja kolottavien jalkojen. Olin alun perin suunnitellut jatkavani CrossFitin parissa 2-3 kertaa viikossa, mutta jotenkin huomasin jo syyskuun aikana pyrkiväni automaattisesti käymään boksilla viikottain viisi kertaa eli niin, että kaikki ohjelmoinnin mukaiset treenit tulivat tehtyä. Aloin käymään 06:30 alkavissa aamutreeneissä, sillä muuten en olisi mitenkään ehtinyt treeneihin niin usein. Yllättäen kello kymmenen nukkumaanmeno ja kello viiden herätys ei enää tuntunutkaan täysin utopistiselta ajatukselta, vaan ihan luonnolliselta tavalta olla ja elää.  Vaikka päivät venyivät iltatöiden takia välillä hyvinkin pitkiksi, sain treeneistä ja uuden harrastuksen viehätyksestä valtavan paljon energiaa. Edistyin kohisten. On Rampilta jäänyt boksihyppykammo (en siis vain kerta kaikkiaan uskaltanut hypätä, syke nousi, paniikki kuristi kurkkua ja ekalla kerralla nousi kyyneletkin silmiin) väistyi noin kahden kuukauden harjoittelun jälkeen, jolloin tein ekan boksihyppyjä sisältävän wodini ilman apukeinoja 20-tuumaiselle boksille tasajalkaa hyppien. Jo ensimmäisten viikkojen aikana harjoittelin rinnallevetoa ja tempausta tangolla pelkän kepin sijaan. Joskus marraskuussa sain ensimmäiset kaksi DU:ta eli tuplanaruhyppyä putkeen, ja nykyinen enkkani on huikeat viisi kappaletta! Talven kuluessa aamutreenimotivaatio haihtui olemattomiin, kun lihasvoimaharjoitusten lisääntyessä palautuminen hidastui ja unentarve kasvoi. Löysin kuitenkin tärkeäksi muodostuneelle uudelle, rakkaalle osalle elämää aikaa myös illoista.

Ei kaikki tietenkään ole mennyt aina putkeen. Muistan mietiskelleeni joskus syyskuun lopussa, että suurin piirtein joka toinen kerta tuntee olonsa täysin epäonnistuneeksi ja joka toinen kerta taas onnistuu. Tällä hetkellä päällimmäinen ajatus ensimmäisistä kuukausistani on se, että olin silloin ihan hirveän itsekriittinen. Aina, jos treeni ei mennyt ihan putkeen, se meni suoraan tunteisiin. Syys-lokakuun peruskuntojaksoon kuului esimerkiksi paljon juoksuharjoituksia, ja juoksu ei todellakaan ole ollut koskaan vahvinta alaani. Ilmeisesti myös suuntavaistoni on varsinkin aamuisin ollut vähän hukassa ja niinpä suuntasinkin eräänä kauniina torstaiaamuna 3km juoksutestissä täysin metsään. Siellä sitten naama punaisena ja räät poskilla pillitin omaa paskuuttani ja sitä, etten oikeastaan ollut siinä paniikissa enää edes varma, miten pääsen takaisin boksille. Boksi kumminkin löytyi ja taisin uskaltautua jo seuraavana päivänä takaisin treeneihin. Merkkasin nollatulokseni vielä varmuuden vuoksi WODconnectiin kannustukseksi niille, joilla päivän koitos oli vielä edessä, että ainakaan tätä huonompaa tulosta ei tule varmasti kenellekään.

Treenit siis menevät joskus hyvin ja joskus huonosti, niin kuin missä tahansa muussakin lajissa. Mielenkiintoa pitää kuitenkin aivan eri tavalla yllä treenien vaihtelevuus. Lihaskuntosarjat voivat pysyä jonkin aikaa samoina, mutta tavoitteena on lisätä painoja mahdollisimman usein, ja siksi jokainen kerta on vähän erilainen. Ja vaikkei painon lisäys tai sarja aina onnistuisikaan, saa onnistumisen fiiliksiä taatusti tasaisin väliajoin. Metconit eli hikijumpat ovat tähän mennessä olleet lähes aina uusia, mutta nyt alkaa jo kertymään sellaisia, joita haluaisi itse kokeilla uudelleen parempien tulosten toivossa. Päivän WOD voi siis sisältää lihaskuntoa, hikijumppaa ja käsilläseisontaharjoituksia, ja oikeastaan minkä tahansa kombon edellisistä tai vaikka vain yhden pitemmän jumpan. Wodit julkaistaan aina vasta edellisenä yönä, mikä lisää jännäefektiä treeniin. (Tietenkin jos on aivan kovin tarpeellista tietää, mitä treenataan seuraavalla viikolla minäkin päivänä, voi koutsilta varovaisesti tiedustella asiasta etukäteen.)

Lepoa ja armoa

Tällä hetkellä olen harrastanut CrossFittiä melkeinpä tasan puoli vuotta. Syksyn sekopäisen innostuksen jälkeisessä pimeässä talviajassa treenaamiseen liittyvät ajatukset pyörivät enimmäkseen syömisessä, nukkumisessa ja muussa akkujen latailussa. Yhtäkkiä ei jaksanutkaan treenata montaa päivää putkeen, ja oli opittava tunnistamaan, milloin keho ihan oikeasti kaipaa lisää ravintoa, lisää unta tai ihan vaan lepopäiviä. Kuten sanottu, en ole koskaan ollut mikään himourheilija, mutta viiden treenikerran viikkotahtiin kerran päästyäni on alkanut tuntumaan henkisesti yhä vaikeammalta jättää yksiäkään treenejä väliin. Todellisuudessa on kuitenkin todellakin järkevämpää joskus jättää treenit väliin ja lähteä sitten painamaan pääkoppa ja kroppa levänneenä uusiin haasteisiin kuin väkisin yrittää vetää kolmea treenipäivää putkeen.

Olen myös oppinut pikkuhiljaa olemaan itselleni armollisempi. Aina ei jaksa nostaa painoja edellisestä viikosta, ja itsensä muihin treenaajiin vertaaminen on (ainakin aluksi ja silloin, jos ei ole kilpaura mielessä lähtenyt treenaamaan) täysin turhaa touhua, vaikka CrossFit onkin luonteeltaan kilpailuhenkinen laji. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, huonot päivänsä, sairausjaksonsa ja muu elämänsä, ja kukin tekee omien kykyjensä ja jaksamisensa mukaan. Jonain viikkona voi ihan hyvin olla kolme sysipaskaa treenipäivää putkeen, ja sitten yhtäkkiä vedätkin täydellisiä takakyykkyjä viiden kilon lisäykset tangoissa kuin johtaja, ihan tosta noin vaan. Joulu-tammikuun vaihteessa sluibailinkin ekaa kertaa CF-harrastukseni aikana ihan kunnolla, kun joululomamoodi sai ihan kunnon otteen, ja treenitahti putosi hetkeksi pariin kertaan viikossa. Mutta se kannatti – tammikuussa sain lyhyessä ajassa PR-boardille eli enkkataululle muiden muassa 5 DU-tuplanaruhyppyä putkeen, ekan päälläseisonnan seinää vasten ja siitä muutaman päivän päästä ekan KÄSILLÄseisonnan seinää vasten! Onnistumisista innostuneena treenimotivaationi palasi rytinällä, ja viime lauantaina pääsin ensimmäistä kertaa myös köyttä pitkin ylöspäin niin, että sitä saattoi ihan tosissaan kutsua köysikiipeilyksi.

16804722_10154416948160669_2007706489_o

Ai niin, ja se polvi – löysin eräästä valmentajastamme itselleni aivan ihanan fyssarin, jonka opastuksella treenaan tälläkin hetkellä polvistani ja ylipäätään ala- ja keskivartalon lihaksistostani ihan uutta kalua. Alkuun polvet kipuilivat usein, ja siksi päädyin lukuisten treeninjälkeisten avautumissessioiden jälkeen vierailemaan Janninan vastaanotolla. Oli ehkä paras idea ikinä mennä sellaiselle fyssarille, joka on jo ennen ensitapaamista seurannut liikeratojani kuukauden päivät kolmena arkiaamuna viikossa. Polvikipuja tulee koko ajan harvemmin, ja monipuoliset fyssariharjoitteet tukevat treenamista muutenkin.

On Rampille? Entä jos oon ihan paska?

Koitin itse hädissäni löytää edes yhden aloittelevan crossfittaajan blogipostauksen ennen ekoja On Ramp –treenejäni. En löytänyt yhtäkään. Kaikki crossfittaajat tuntuivat olevan entisiä voimistelijoita ja luistelijoita, jotka olivat harrastaneet lajia jo vuosikaudet ja osallistuivat kaikkiin Suomessa järjestettäviin CF-kilpailuihin. Löysin kyllä jostain jonkun boksinomistajan postauksen, jossa hän jakoi kannustusmielessä On Ramp –kurssilaisten fiiliksiä, mutta niistäkin huokui kokemus ja jo valmiiksi urheilullinen elämäntapa, ja aloin jo epätoivoissani miettiä, että olenkohan sittenkin haukkaamassa aivan liian suuren palan proteiinipatukkaa tällaiselle laiskalissulle.

En ollut. Minunkin tasoni otettiin täysin mukisematta huomioon jo On Rampilla, ja sain huomata myöhemmin oikeat treenit aloittaessani, että en todellakaan ollut ainoa, joka taisteli jo ihan perusasioidenkin kanssa. Härässä parasta onkin alusta asti ollut huiput treenikaverit, joiden kanssa on voinut yhdessä tuskailla tempauksen toivottomuutta, kauhistuttavaa köysikiipeilyä ja niitä he-le-ve-tin doubleundereita, joissa jonain päivänä koet oikeasti tajuavasi vähän, mistä on kysymys, ja seuraavana et saa yhtäkkiä melkein sinkkujakaan. Oma elämä oli syksyllä todella hektistä ja työntäyteistä, mutta treeneihin mennessä tiesi saavansa myös paljon muutakin kuin vain treeninjälkeisen endorfiiniryöpyn: boksille meno tarkoitti myös sosiaalisia kontakteja, kavereiden kanssa juttelua, naurua, urpoja vitsejä ja yhteisiä onnistumisia. Huonosti menneet treenitkään eivät tunnu yhtään niin pahalta hyvässä seurassa. Härkäyhteisössä on rento ja mutkaton fiilis, ja vaikka treeneihin tulisi yksin, niin yksin siellä ei koskaan joudu olemaan, ellei sitä sitten nimenomaan halua. Yksi parhaita juttuja Härässä onkin kuppikuntien puute: kaikki treenaajat ovat yhtä ja samaa porukkaa, olit sitten aloittelija, konkari, mummo tai märkäkorva, hame- tai housuväkeä, entinen jääkiekkoilija, voimamies tai perunalastuprinsessa.

Eli tule ihmeessä  On Rampille. Kyllä, tämä laji sopii todennäköisesti sinullekin. Voit olla vaikka ihan paskakin, eikä se haittaa. Suurin osa meistäkin on ollut, ja on monissa asioissa edelleen. Yksi Crossfitin suurimpia imagovirheitä on se, että sitä jotenkin pitäisi muka  aina tehdä ihan täysillä seitsemänä päivänä viikossa samalla kun vetää pelkkää vegaanista paleoraakaruokaa punnittuina annoksina kellontarkasti kuusi kertaa päivässä, vaikka todellisuudessa tämänkin harrastuksen voi sovittaa ihan omaan elämään sopivaksi. Ja silti siitä voi nauttia ja saada irti vaikka kuinka paljon. Viikonlopun vapaisiin vuoroihin eli Open Gymeihin tulee usein porukkaa ihan vaan kahville ja vähän ”venyttelemään”. Valkuilla onkin tapana viljellä sanontaa, että ”lajin helppous viehättää”. En ole vielä tähän päivään mennessä onnistunut keksimään tästä lajista mitään helppoa, mutta treeneihin on silti helpompi tulla kuin minkään muun lajin treeneihin koskaan ennen, sillä vaikka itse päivän wodi viehättäisi vähemmän kuin kuollut kampela, ajatus meidän tyyppien näkemisestä motivoi aina ottamaan suunnan kohti boksia.

Ja niin, minäkin osallistun niihin Openeihin, eli Crossfit Games Open-karsintoihin. Vaikka en saa vielä edes yhtä leukaa, en siis lähellekään. Mutta on tää elämä vaan niin paljon jännittävämpää, kun harrastaa jotain, mikä yllättää joka päivä. Parasta se on tietenkin silloin, kun yllättää ja ylittääkin itse itsensä.

-Mari

Kirjoittaja on CrossFit Härän ensimmäisen On Rampin käynyt puolivalmis humanisti, jonka suosikkiliikkeet vaihtuvat viikottain, mutta joka on viimeisimmissä veuhkuissaan päättänyt hyvästellä sisäisen köntyksensä ja hurahtaa täysillä köysikiipeilyyn ja käsilläseisontaan.

Mikä helvetin Open?

Jos minulle olisi kolme vuotta sitten sanottu, että aion (semi-)innoissani karsia CrossFitin maailmanmestaruuskisoihin tietäen, että tulen todennäköisesti sijoittumaan viimeisen sadan tuhannen joukkoon, olisin nauranut paskaisesti. CrossFit Open on maailman suurin urheilutapahtuma. Se on karsinta lajin maailmanmestaruuskilpailuun. Viime vuonna openeihin osallistui yli 300.000 ihmistä 175 eri maasta. Openeista karsiutuvat etenevät oman alueensa Regionalseihin, joista parhaimmisto yltää itse Gameseihin. Siis sinne, missä dottirit, baileyt, fraserit ja froningit taistelevat maailman kovakuntoisimman titteleistä. Palataanpa kuitenkin vielä Openeihin.

Openit ovat avoimet kaikille. Siis ihan kelle tahansa, harrastit CrossFittiä tai et. Kuka tahansa ikään tai kuntoon katsomatta voi osallistua maksamalla 20 dollarin osallistumismaksun. Niin sanottujen RX-sarjojen (yleiset sarjat) lisäksi tarjolla on skaalattua sarjaa, jossa liikkeet ovat helpotettuja, sekä masters-sarja, teinit-sarja ja uusimpana esi-mastersit 35-39-vuotiaat.

Openit tulevat olemaan viisiviikkoinen “suck-fest”, jolloin joka viikko keskiviikko-torstai -välisenä yönä Suomen aikaa julkistetaan kyseisen viikon laji. Meillä Härässä lauantai tulee olemaan pääpäivä, jolloin sali muuttuu festarialueeksi, ja kaikilla päivän tunneilla tehdään kyseisen viikon open-treeni. Meillä on kunnianhimoinen tavoite, että ihan jokaikinen jäsen tekee ainakin yhden open-treenin, skaalattuna tai rx’nä.

Itse osallistuin ensimmäistä kertaa openeihin viime vuonna. Kokemus oli päräyttävä, pelottava, vapauttava. En tiennyt, että treeniä voi jännittää niin paljon. Siis huom., ihminen joka tietää, ettei tule pärjäämään kokonaiskarsinnassa ts. “sillä ei ole niin väliä ja teet tämän vain itsesi takia”, ja silti jännitin treenejä enemmän kuin synnytystä. Ensimmäisen karsinnan jälkeen juoksin vessaan oksentamaan. Ehkä siitä openeissa onkin tosiasiassa kyse. Pääkopan hallitsemisesta. Kun kello laskee 3…2…1… GO! ja tuomari vieressä arvioi jokaisen liikkeesi, kyllä panokset ovat asteen kovemmat kuin perustreeneissä. Oman jännityselementin tuo vertailtavuus. Osallistuessasi openeihin, altistat omat tuloksesi koko maailman nähtäviksi. Siitä ei kuitenkaan kannata välittää. Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat arvoja, joita tarvitsemme yhä enemmän näinä aikoina. Loppuvuodesta osallistuin Winter Warin karsintaan ja taisin olla lopulta sijalla 98/112, siis aivan häntäpäässä! Hävettikö? Ei todellakaan. Tituleeraan edelleen itseäni Suomen TOP100 crossfittariksi.

Mutta niitä positiivisia asioita? Openeissa vuosittain tuhannet ihmiset ylittävät itsensä. Viime vuonna en tiennyt saavani chest-to-bareja, mutta pakon edessähän ne menivät. Toes-to-baritkin taisivat olla uusi juttu. Kun yhteen lajiin tuli mukaan tuplanaruhypyt, oli pakko opetella nekin vihdoin. Yksi kaverini sai elämänsä ensimmäiset muscle-upit ja jengi hurrasi hulluna vieressä! Huonojakin hetkiä tulee, kun liikkuvuus ei riitäkään liikkeeseen tai painot ovat liian raskaat. Parasta kuitenkin on itsensä ylittäminen. Rohkaisen aivan jokaikistä Härkäthletea ja CrossFittaria ympäri Suomen nyt rekisteröitymään ja osallistumaan viiden viikon treenifestareille. Sinun ei tarvitse olla paras tai edes kärkipäässä. Tärkeintä on haastaa oma kroppa ja mieli tekemään jotain, joka lähtökohtaisesti tuntuu aivan paskalta idealta. Siis ihan oikeasti maailmanmestaruuskisoihin karsiminen? Really? KYLLÄ. Usko minua, se todellakin kannattaa.

DO IT: https://games.crossfit.com/cf/login?returnTo=%2Fregister%2Fathlete&flow=games

-Alina

Kirjoittaja on yksi CrossFit Härän omistajista, joka rakastaa thrustereita, vihaa wall balleja ja jolla on sairaalloinen suhde viime vuoden 16.5 treeniin.

16.1 oli viime vuonna mukava 20 minuutin koitos sisältäen chest-to-bareja, overhead walking lungeja sekä burpeita.